Henna Tyrväinen

Lopputyö pientä viilausta vaille valmis. Kuka olisi uskonut, että olisin näin hyvissä ajoin valmiina. Vielä ei ole kuitenkaan aikaa levätä; syksyn tuleva näyttely lähestyy hurjaa vauhtia. Lopputyön teko on ollut pitkä prosessi, ja tällä hetkellä uusien teoksien pohtiminen tuntuu yhtä aikaa sekä raikkaalta että raskaalta. Ihanaa siirtyä uuteen.. ai mihin? En tiedä. Kultaa ja mintunvihreää ainakin.

Harri Mäkelä

Hurmoksen tunne antaa kyvyn katsoa äärettömyyteen; katse tavoittaa horisontin, lävistää sen, ja jatkaa kulkuaan vääjäämättömästi.

Tule yhdeksi kaikkeuden kanssa: sielusi hiukkaset kohoavat levostaan ja syöksyvät sinuun, kuin painovoiman pakottamina, samalla repien ympäristösi mukanaan.

Näet ikuisuuden tiivistyneenä yhteen sekuntiin, pysäytyskuvan liikkeestä, joka on tapahtuessaan liian nopea nähtäväksi.

Tanja Rantapelkonen

13.4.2011

Vihdoinkin

Tänään sain maalattua lopputyöni, vielä odottaa kaikki muut hoitamattomat asiat. Koin suurinta epätoivoa ikinä, sen valmiiksi tulemisesta. En tiennyt mitä valitsin kun rupesin lopputyötäni tekemään, olen varmasti oppinut jotain mutta en kadu.

Lopputyöni on palapeli, luon, hajotan ja luon taas uudelleen.

Aika on nyt julma se ottaa aikansa mutta kaikki voidaan korjata.

Vielä on matkaa, näyttää valoisammalta.

Tapio Oksa

Joskus luulin tietäväni jotain, mutten enää.

Jos haluat kuulla mielipiteeni, kuuntele hiljaisuutta.

Se puhuu puolestani.

Sanna Pitkänen

11.4.2011

Voihan hanuri!

Saumurini meni rikki viime perjantaina. Olin ompelemassa saumakohdan yli, kone jumitttui, joka on suurin piirtein normaalia. Käänsin käsipyörällä neulat ylös. Silloin koneesta kuuluin klink, joka ei ole normaalia, mulla meni kylmä väre selkääni pitkin ja kyyneleet kohosivat silmiini. Avasin koneen ja sieltä oli mennyt sirpin muotoinen osa rikki. Pelkäsin, että jokin oli mennyt rikki.

Mietin koko viikonlopun, että olikohan tämä tässä. Laitoimme poikaystäväni kanssa sähköpostia saumurini huoltoon. Mä olin niin rikki, että tarvitsin siihen apua.

Tänään kuitenkin pystyn jo ajattelemaan lopputyöstäni positiivisemmin. Ompelen sitten vaikka ompelukoneella hitaasti, mutta tästähän selvitään. :) Positiivisesti ajatellen mulla on 203 kalaa valmiina, joka oli mun keskitavoite. 300 kalaa edelleen innostaisi, mutta tilanne on mikä on.

Kuvassa on tilanne mihin jäin. Rikkinäinen saumuri, jätekassillinen kaloja, 3 saumurilla ommeltua kalaa ja syyllinen joka auttoi minua rikkomaan saumurini, 3 ompelukoneella alotettua kalaa ja ompelukoneeni. Tässä mä istun kahdeksan tuntia päivässä ja teen kaloja. Eipä se mihinkään muutu.

Marko Wiik

Viimeaikoina ei ole tullut tehtyä paljoa loppytyön hyväksi. Pelkkää odottamista, että kipsimuotit kuivuisivat kunnolla, sitten niihen voi levittää lakat.

Tulee vähän syyllinen olo, kun on tekemättä mitään ja tuhlaa aikaansa muuhun. Välillä on tullut työskenneltyä kolmetoistatuntisiakin päiviä sentään.

Aina työskentelyn alkuvaiheessa on vähän hätäinen ja epävarma olo, mutta kun on tehnyt samaa vaihetta jonkun aikaa, sitä alkaa tietämään jo mitä on tekemässä, tosin joskus hermot joutuvat kireälle kun on kiireitä.

Maarit Siltamäki

Maalaan kerrostumia, ajatuksia, tunteita ja muistoja. Hetkiä.

Maalaan itseäni kankaalle.

Maalaan ajatuksiani puiksi. Sulautan yhteen puun ja itseni muodon.

Palettiveitsen liike. Hetki. Aika ja kuluminen.

Muutun yhdessä ympäristöni kanssa. Kulun.

Tunteet puiksi muuttuneet pyörivät päässäni runoina,

puina, ajopuina ja kelopuina. Katkeamatta.

Runoista tunteet, tunteista värit.

Valkea maalauspohja muuttuu, värit muuttuu.

Työ muuttuu tunteiden muuttuessa.

Kevät tuo uudet värit ja runoille pisteen.

Jenni Uusitalo

Viime viikonloppuna hoidettavien asioiden kasaantuminen sai aikaan pahan migreenikohtauksen.

Vedostusongelmia ratkoessa kului monta tuntia ja liikaa kyyneleitä. Kiire ja stressi syövät valtavasti energiaa. Joudun välillä tosissani taistelemaan täydellistä lamaantumista vastaan. Kuitenkin, kun pääsen taas työskentelyyn käsiksi, nautin siitä valtavasti ja uppoudun siihen täysin.

Kiitän sydämestäni läheisiäni, jotka ovat nostelleet minua epätoivon pohjamudista tuon tuosta. Asioiden ylöskirjaaminen ja aikataulun laatiminen on helpottanut kummasti.

Kaiken kaikkiaan prosessi on jo tässä vaiheessa ollut todella antoisa ja opettavainen. Kohta koittaa avajaispäivä…

Emilia Tulla

Aika juoksee jäniksenä: juuri siinä, aivan vinttikoiran kirsun edessä, saavuttamattomissa. Vasara tatuoi takaraivoani tekemättömistä töistä. Kuhmujen määrästä päätellen niitä tuntuu olevan liikaa.

Kirjaimet karhentavat kurkkua ja riipivät torvea tullessaan ulos. Yritän silti kakoa niitä paperille. Lenkkarit huutavat jo ovella. Muutama kilometri puuduttaa kurkun ja katkaisee vasarasta varren. Jäniksestä viis, maaliviiva häämöttää jo.

Nelli Rantanen

Kevääseen kuuluu olennaisesti juosta paikasta toiseen, repiä hiuksia ja aiheuttaa lähipiirille mieletön stressi omilla tekemättömillä töillä - se on vääjäämätön perinne joka ainoa vuosi. Jos sitä ei itse onnistu aiheuttamaan, sen tekee joku muu kuitenkin. Tänä vuonna kevääseeni on kuulunut myös iso ja pelottava v:llä alkava asia - valmistuminen. Kouluun hakiessani ja sitä aloittaessani ajattelin neljän vuoden matelevan niin hitaasti, ettei kunnon kevätstressiä ole odotettavissa pitkiin aikoihin. Neljä vuotta meni, ja stressi tuli. Ja aiheutin sen itse.

Lopputyön aloittamista ei voinut ajoittaa syyskuun ensimmäiselle päivälle, sillä silloinhan se olisi saattanut valmistua ajoissa - jopa ehkä liian aikaisin. Tekemistäni onkin sekoittanut haikeus koulun loppumisesta ja stressistä saada kaikki ajallaan valmiiksi. Mitä nopeammin siis teen työni, sitä nopeammin kaikki on ohi. Siinäpä täydellinen haikeuden ja stressin symbioosi.

Noidankehästä on kuitenkin vain yksi tie ulos. On kohdattava vaan elämä sellaisena kuin se tulee vastaan ja otettava se mitä saa vielä kun on aikaa.

Markus Luiro

4.4.11

Päivät lipuvat ohi kuin kevään ensimmäiset sateet ja katoavat jonnekin jäljettömiin kuin menneen talven lumet. Kostea ilma oli kylmä kuin sammuneen rakkauden tuhka, kirjoitti Raymond Chandler jo 1940.

Lopputyönäyttelyni on jo vajaan kuukauden päästä, tajuan ja hätkähdän. Olen kai hajamielinen, epäjärjestelmällinen. Istun jouten työhuoneella ja katson isoa keskeneräistä akryylimaalausta. Taas yksi kuin onttona haavana auki ammottava suu, mitään näkevät silmät, pilvet yötaivaalla. Saman kuvan melankolista toistoa.

Usein on vaikea saada tekemisen päästä kiinni. Kuvaan ja sen tekemiseen unohtuminen on parhaimmillaan antoisaa ja innostavaa puuhaa. On vain jaksettava, yritettävä.

Heikki Järvenpää

No joo, mun työskentelytapani on melko intuitiivista. Se ei kuitenkaan merkkaa sitä, että tuote olisi jotensakin ajattelematonta, vaan usein aihe tai aihepiiri on muhinut mielessä jo jonkin aikaa. Esimerkiksi tässä nykyisessä prosessissa eli lopputyössä olen elänyt niin menneitä kuin tulevaakin samanaikaisesti. Menneestä löytyy kipeitä ajanjaksoja, joita en nyt lähde tarkemmin kuvailemaan, toivon kuitenkin että niistä töissäni välittyy edes jonkinlainen kuva tai aavistus. Yleensä voisin todeta, että ihmisen elämään kuuluu kipu, jonka kanssa kamppaileminen on joskus ylivoimaista. Ihminen on niin tunnemaailmaltaan kuin järjenkin maailmoissaan haavoittuvainen ja altis ahdistukselle, epätoivolle, ja kaikenlaisille pelkotiloille. Todellisuuskäsitystäni on ravisteltu siis oikein perinpohjaisesti, ja tästä on aiheutunut vakava ja syvällinen uudelleenarviointi, elämän tarkoitus ja arvot ovat olleet myllerryksessä.

Itse asiassa elämä näyttäytyy tällä hetkellä melko kovasärmäisenä, tuntuu siltä kuin maailma olisi paikka, jossa välittäminen on kateissa, jossa raha ja työpaikka määräävät sen, miten olet siinä sisällä ja tunnet itsesi tarpeelliseksi. Olen huomannut, että yksin on aika vaikeaa taapertaa.

Olen pitäytynyt maalauksissani melko tiukasti öljyväreihin. Ajattelen, että öljyväri on tekniikoista ehkä vaikein, ja jotenkin perinteinen, arvostan impressionisteja, ekspressionisteja, mutta haen myös uutta. En useinkaan tiedä etukäteen, kovinkaan tarkasti, millainen työstäni tulee. Saatan piirtää jonkin viivan, hahmon tms., josta jatkan väreillä. Prosessi ja prosessointi, ovat ehkä ne sanat, jotka kuvaavat työstämistäni. Maalaan aika paljon värien mukaan. Värit määräävät tulosta. Etsin tasapainoa värien maailmassa, mutta samalla haen sisäistä ilmaisua, jossa tunne ja väri voisivat kohdata toisensa.

Pasi Leppälä

Taiteellinen työskentelyni on kuin ihmisen persoonallisuuden jatkuva muutostila. Pyrin tavoittamaan hetkittäin muuttuvan persoonallisuutemme ja vangitsemaan sen työhöni.

Pääasiassa työskentelen kankaalle maalaamalla, mielestäni se on kuvataiteessa erittäin lähellä välitöntä ilmaisumuotoa. Myöhemmin kiinnostavaksi tekijäksi on muodostunut installaatiot. Näissä mieleeni välittyy koettu ympäristö inspiroivana tekijänä.

Lopputyössäni muun muassa tutkin näiden kahden muodon yhteensopivuutta. Pyrin saamaan aikaan kokonaisuuden, joka toimii myös sille asetetussa tilassa.

Tulevaisuutta on hankala ennustaa, katson ensin minne tämä työskentely johtaa ja takerrun sitten seuraavaan piikkilankaan.

Maya Syrjälä

28.3.2011 klo 20:10

Pienet jutut katoavat muistista ja aamut ovat vaikeita. Stressiä.

Kaikenlaiset tehtävät lisääntyvät kevättä kohti mentäessä, ja on yhä vaikeampaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Katkokset teoksen toteuttamisessa tekevät työn äärelle palaamisesta vaikeaa. Päällekkäiset asiat vaikeuttavat syventymistä.

Apatia ja puheripuli vuorottelevat samoin kuin epätoivo ja tarmokkuus.

Tänään poltin hihani useaan otteeseen, mutta päivän päätteeksi mieli on kevyt; yli tunnin puhelu äidin kanssa helpotti oloa.

On vielä kuusi kokonaista viikkoa.

Komugi Ando

Maalaukseni ovat kuvauksia arkipäivästäni, abstraktilla tavalla. Olen huomannut, että kaikki mitä olen nähnyt tai kuullut, kokenut ja lukenut, kaikki menneisyys ja lapsuuden traumat sekoittuvat minussa ja tulevat maalauksissani esiin huomaamattakin. Maalatessani usein muistelen omaa menneisyyttäni ja pohdiskelen muistojani. Mutta valmistuneesta maalauksesta en välttämättä osaa sanoa, että mistä muistosta maalaus on saanut muotonsa tai mistä sen tarina alkunsa. Se voi olla vaikka lapsuuden koulumatkasta, jossa minut ympäröi riisipelto, eikä puita ollut yhtään - vain pitkä, kapea tie ja pellon keskellä ala-aste. Tai sitten maalauksen alku voi olla Limingassa joka oli ensimmäinen asuinpaikkani Suomessa. Siellä kohtasin oman mielikuvitusmaailmani ja todellisuuden ristiriidan. Ulkomaille meneminen ei ollutkaan mitä kuvittelin, kaikki oli uutta. Se oli itse asiassa todella rankkaa.

Mutta maalatessani en mieti mistä aiheesta maalaisin, vaan maalaan vain ja mietin värejä ja muotoja kuinka ne sopivat yhteen ja kuinka liikuttelen muotoja kankaalla. Maalaukseni ovat lähes abstrakteja, mutta kaikki minusta tulevat kuvat ovat saaneet alkunsa todellisuudesta ja muokkautuvat sellaisiksi kuin ovat minun suodattimeni kautta. Maalauksissani näkyvät sekä Japanin että Suomen kokemukseni, juureni ja se mitä niistä on kasvamassa.

Liisa Rasinkangas

Sitä on ikään kuin etsimässä jotain, mitä ei voi saada kiinni. Maalaaminen on oleellisen löytämisen tarvetta. Samalla se on luottamusta epävarmojen aikojen yli. Maalaaminen on aika ja paikka. Fyysinen tapahtuma synnyttää historiassa kerrostuneita kokemuksia tähän aikaan ja tilaan. Maalaus tutkii myös näkymättömän maailman todellisuutta.

Luonto nousee kivistä seinää pitkin työhuoneen ikkunan tiivisteiden läpi kuviin. Se ujuttaa pitkät lonkeronsa ja merkitsee maalausaineella itsensä viitteitä. Taistelu vääjäämättömyyttä vastaan on turhaa. Sammaleiset ja vetiset ryöpyt abstrahoituvat konkreettisiksi maalauksen muotoisiksi esineiksi.

Kaikki tapahtuu jossain muualla -unessa. Jälkeenpäin voin todentaa olleeni mukana maalauksen tapahtumassa, mutta itse maalaamisen hetki kuluu ohitse huomaamattani. Kuvani vieri vierekkäin lapsuuden piirustuksista tähän hetkeen muodostavat suuren maalauksen, joka kasvaa ja enenee. Orgaanisesti, hallitsemattoman hallitusti.