keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Liisa Rasinkangas

Sitä on ikään kuin etsimässä jotain, mitä ei voi saada kiinni. Maalaaminen on oleellisen löytämisen tarvetta. Samalla se on luottamusta epävarmojen aikojen yli. Maalaaminen on aika ja paikka. Fyysinen tapahtuma synnyttää historiassa kerrostuneita kokemuksia tähän aikaan ja tilaan. Maalaus tutkii myös näkymättömän maailman todellisuutta.

Luonto nousee kivistä seinää pitkin työhuoneen ikkunan tiivisteiden läpi kuviin. Se ujuttaa pitkät lonkeronsa ja merkitsee maalausaineella itsensä viitteitä. Taistelu vääjäämättömyyttä vastaan on turhaa. Sammaleiset ja vetiset ryöpyt abstrahoituvat konkreettisiksi maalauksen muotoisiksi esineiksi.

Kaikki tapahtuu jossain muualla -unessa. Jälkeenpäin voin todentaa olleeni mukana maalauksen tapahtumassa, mutta itse maalaamisen hetki kuluu ohitse huomaamattani. Kuvani vieri vierekkäin lapsuuden piirustuksista tähän hetkeen muodostavat suuren maalauksen, joka kasvaa ja enenee. Orgaanisesti, hallitsemattoman hallitusti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti